On niin tajuttoman yksinäinen olo. Eikä sitä muuttaisi mikään, mitä joku sanoisi. Kenenkään rakkaus kun ei läpäise minua. Se ei välity sydämeeni, vaikka se ajatuksen tasolla tuntuukin hyvältä. Mikään ei yllä sydämeeni asti, koska sen ympärille on rakentunut niin paksu muuri. Haluaisin murtaa sen, mutta en tiedä miten. Tunnen kehoni kipuilevan. Tunnen joka ikisen fyysisen kolotuksen, energiamöykyn ja emotionaalisen kivun kehossani. Tunnen syvästi ja voimakkaasti, mutta siitä huolimatta sydämessäni asuu tyhjyys. Se tyhjyys on pahempaa kuin itse kipu. Se on jotain epämääräistä, josta ei saa kiinni. Siitä ei saa mitään otetta, mutta sen olemassaolon tuntee.
Tyhjyyden olemus valtaa usein myös mielen eikä läsnä oleminen ole kerta kaikkiaan mahdollista. Tyhjyyden kokemus liittyy vahvasti myös sisäisen kylmyyden ja ankeuden tunteen kokemiseen, joka on jonkinlaista ahdistusta. Se on totaalisen välinpitämättömyyden jättämä tunne. Tunne siitä, että olen samantekevä, millään ei oikeastaan ole väliä. Se on merkityksettömyyden tunnetta, erillisyyttä, ihmiskunnan pahoinvointia, kollektiivista horrosta. Illuusiota kaiken erillisyydestä ja ihmisten sairastuneista kehoista ja mielistä. Kuin kukaan muu ei välittäisi. Ikään kuin minun välittämiselleni koko muu maailma salaa nauraisi nurkan takana. Vihaan sitä epämääräistä tunnetta sisälläni. Se vie minulta tuhottomasti voimia, tekee minut masentuneeksi ja heikoksi.
Suljettu sydän ei aukea tahdonvoimalla. Se aukeaa vasta turvallisessa ympäristössä. Mutta mikä olisi turvallinen ympäristö? Yksin en ole onnistunut saamaan sydäntäni auki, vaikka olen kokenut oloni turvalliseksi. Kenties se ei aukea siksi, että siellä asuva kipu on niin suuri, että sitä kuolisi siihen paikkaan, kun kaikki tukahdutettu tuska pulpahtelisi pintaan. Ehkä se on niin särkynyt, että se on hajonnut tuhansiin palasiin, joiden yhteen kokoaminen on lähes mahdotonta. Ehkä se ei aukea siksi, ettei sitä kukaan edes vastaanottaisi. Näin kylmässä maailmassa on kenties helpompikin kulkea sydän kiinni.
Sydämeni on hylätty, jätetty, poljettu ja rikottu. Se on kaiken sen nöyryytyksen, halveksunnan ja arvostelun seurauksena päättänyt sulkeutua omaan kuoreensa niin tiiviisti, että tarvitaan monta eheyttävää ja rakkaudellista kokemusta parantamaan sen haavat. Ja mikä pahinta, olen itse jatkanut sydämeni heitteille jättämistä. Mutta en aio tehdä sitä enää. Aion vaalia sitä ja aion avata sydämeni vain sellaisille, jotka sen todella ansaitsevat.